[*00]kommentteja liittyen työhön: kohdassa "this is the intent, the objective that needs to be executed..." tahtoisin seuraavaksi (kun nämä vaiheet kannetaan "mentaaliseen ulottuvuuteen") indikoida jotain kahdesta asiasta: 1) tahtoisin viitata siihen suureen työhön, joka esittää meille suunnitelman tai kartan, ja velvoittaa meitä noudattamaan sitä, ja 2) lisäksi ajattelin, että toinenkin motiivi tai voima, nimittäin jonkin asian luotaan työntäminen, olisi hyvä tuoda tässä ilmi. 3) lisäksi ensimmäisen kappaleen viimeiseen virkkeeseen voisi lisätä "one could call this the first cause of the knife", mutta kenties olisi hyvä tuoda tämän taustalla vaikuttava suurempi tarkoitus ("mentaalisessa ulottuvuudessa") sittemmin ilmi; the prime mover, joka ei varsinaisesti ole tämä liikkumaton liikuttaja, mutta jonka tiedostamattomana motiivina, pyrkimyksenä on tuon liikkumattoman liikuttajan "itseensä pyrkimys". On tavanomaisen järjen mukaista ajatella, että havaintomielteen ja havainnon kohteen välinen kaksisuuntainen relaatio on luonteeltaan vastavuoroisesti [toinen toistaan] vahvistava, jopa konstituoiva: yhtäältä esine, esimerkiksi veitsi, synnyttää mielteen veitsen ominaiskäsitteestä ("leikkelemisen toiminto"), kun taas mielle, esimerkiksi terävyyden ominaisuuden käsitteen kautta, mahdollistaa sen uudelleenmuodostamisen esineenä kun ulkoiset vaatimukset sen manifestaatiota edellyttävät (eli, kun veitsen ajavaa esinettä tarvitaan käytännössä). Tämän relaation vastavuoroisuus on mahdollista sivuuttaa siten, että esineestä muodostettu mielle, abstraktio, suunnataan sen alkuperäisestä fyysisestä ilmentäjästään joko käsillä olevan mielteen kannalta vieraaseen esineeseen, objektiin tai sitten toiseen mielteeseen, sen esineeseen takaisinsuuntaamisen sijasta. Jälkimmäisen proseduurin tuotoksena ei niinkään saada uutta miellettä (toisin kuin jälkimmäisessä skenaariossa, missä tuotokseksi saadaan todennäköisesti uusi esine, eli veitsen funktio uudessa fyysisessä ilmenemismuodossa), vaan tuon tässä prosessissa käytetyn mielteen toista miellettä säätävät puitteet, eli käsitteellinen "muotti" tai periaatteellinen kriteeri(stö), joiden mukaan tuota kohteena olevaa miellettä muovataan. Koska puhutaan mielteistä, on ensinnäkin todettava, että kaikki mielteet jakavat keskenään - ellei täysin, niin lähes - samankaltaisen essentiaalisen substanssin (so. [niiden] käsitteellisyyden), josta [puhtaimmassa abstraktion muodossaan] puuttuu ominaisuus "olla relaatiossa fyysiseen esineeseen". Koska mikään fyysinen esine ei ole kahden mielteen välisessä relaatiossa liiaksi rajoittamassa tai vaikuttamassa [todellisuusperiaatteen muodossa] niiden kahdenkeskiseen vuorovaikutukseen, voivat ne - muistaen tietysti tuon näiden mielteiden välisen järjestyksen (so. toinen mielteistä asetetaan toisen mielteen päälle ja - näin tehtäessä se - varaa oikeudekseen toimia tuolle kohteena olevalle mielteelle toimivana reguloivana kriteeristönä) - periaatteessa suhtautua toisiinsa lähes rajattomin tavoin. Tällöin ne saattavat muodostaa useiden mielteiden klustereita (?puhutaan kaikille saman alkuperän jakavan mielteen funktiokompleksista (funktioiden joukosta)?), jotka vuorostaan voivat sisällyttää itsensä fyysiseen esineeseen, mikäli mielteen soveltamisen kohteena olevan esineen relaatio sen alkuperäiseen fyysiseen ilmentymäänsä säilytetään ennallaan. Näin syntyy veitsen symbolinen notioni. Tätä prosessia voimme perustelluin edellytyksin nimittää "transsubstantiaatioksi". Mitä sitten on 'transsubstantiaatio'? Teologisessa asiayhteydessä se merkitsee yksinkertaisesti katolilaisen kirkon oppia ehtoollisleivän ja -viinin muuttumisesta Kristuksen lihaksi ja vereksi näiden pyhittämisen seurauksena. Tähän liittyen, G. W. Leibniz on pohtinut kysymystä substanssin muutoksesta filosofisessa metafysiikassaan, minkä aikana hän totesi, että "kappaleen substanssi on yhteys ylläpitävän mielen kanssa", missä "ylläpitävä mieli" tarkoittaa Jumalaa. [Vastaavasti "substanssilla" tässä voidaan katsoa tarkoittavan yhtäältä asian varsinaista fyysistä kompositiota tai sen sisäistä "mieltä", mielekkyyttä, eli merkitystä.] Kun siis leipä siunataan, sen yhteys Jumalaan korvataan yhteydellä Kristukseen, mikä johtuu siihen liittyvän "mielen" muutoksesta. Täten siis leivän substanssi muuttuu Kristuksen lihaksi ja vereksi - so. leivän suhteen muutoksella. Mikäli kyseinen ilmiö tahdotaan ulottaa kristillistä oppia laajemmalle (ts. mikäli se siis tahdotaan yleistää), kyse on jonkin substanssin sisäisen todellisuuden, ousian muuttamisesta. Kyse ei ole niinkään semanttisesta "kielipelistä", vaan fyysisissä substansseissa varsinaisesti tapahtuvasta muutoksesta, joka ilmenee meille konkreettisin ehdoin. Niinmuodoin, vapaasti tulkittuna, mikäli jonkin asian, tässä tapauksessa fyysisen substanssin, objektin sisäinen olemus tahdotaan muuttaa joksikin toiseksi, tarvitsee vain muuttaa sitä, sen notionia kantavan tai kannattelevan mielen suhdetta tuohon johonkin tiettyyn objektiin - toisin sanoen, näiden relaatiota. Käytännössä tämä edellyttää tuon alkuperäisen relaation katkaisemista. Niinmuodoin, sen sijaan että fyysisen substanssin yhteys tehtäisiin tuota substanssia kannattelevaan Jumalaan, Kristukseen tai yleisesti vain itsetietoisuuteen, yhteys voitaisiinkin näiden sijasta tehdä muihin ideoihin tai käsitteisiin. Se, millaisiin ajatuksiin, ideoihin tai käsitteisiin ihminen tai toimija luo yhteyden jostain tietystä objektista riippuu pitkälti tuon ihmisen omasta sisäisestä jalostuneisuudesta: mitä suurempi henki, sitä jalommat assosiaatiot - tai: mitä rumempi/tyhjempi sisältä, sitä rumemmat/olemattomammat assosiaatiot. Eli, kun ihminen on henkisesti ns. "kohonnut" riittävästi, hän kykenee näkemään jotain jaloa ja kaunista jopa kaikkein valjuimmissa, mitäänsanomattomimmissa ja alhaisimmissa asioissa. Kyseinen suhde - hengen jalostumisen tapauksessa - ei ole kuitenkaan ehdottoman yksisuuntainen: hengen paino voi kasvaa myös jalojen assosiaatioiden kautta, mutta tämä on harvinaisempaa, johtuen näiden jalojen assosiaatioiden ymmärtämiseen vaadittavan (hengen kehityksen salliman) reseptiivisyyden puutteesta. Riittävän monen iteraation - ja tästä seuraavan assosiaatoiden solidifikaation jälkeen - jotkin fyysiset objektit, niiden tyyppi-ilmentymät saattavat muuttua joko pikaviittei[siksi] (eng. shorthand/shortcut) [keinoiksi] tiettyihin ideoihin tai käsitteisiin - näiden mielelliseen tavoittamiseen - (ts. "symboleiksi") tai ne muuttuvat varsinaiseksi, vallitsevaksi todellisuudeksi (so. Realiteeteiksi). [*00]What is occurring here is the molding of the first tenets or contentions that make up the prima materia (here expressed in aggregate form) for the worldview which we are formulating here, without going all the way to the first principles or trying to deduce the system from a definite, original substance from ground-up in the manner of the foundationalists of ages past - what we're focusing here on is the general phenomenological processes which we can discern in the actual, living moment that is cutting in the proper sense. In Contention 1.05 it will be implied that the soon-to-be-presented concept of 'allocative function' was the sole philosophical concept that is responsible for the formation of Anti-Comallodianist ideology. This, however, is a slight simplification. [...] It is common sense to think that the two-way relationship between the perceptual mind and the object of perception is mutually reinforcing, even constitutive in nature: on the one hand, an object, such as a knife, evokes a knife through the concept, allows it to be reconstructed as an object when external requirements require its manifestation (i.e., when a knife-driving object is needed in practice). The reciprocity of this relation can be ignored by directing a mind formed from an object, an abstraction, from its original physical manifester, either to an object foreign to the present mind, to an object, or to another mind, instead of directing it back to the object. The output of the latter procedure is not so much a new mind (unlike in the latter scenario, where the output is likely to be a new object, i.e. the knife function in a new physical manifestation), but a framework that ), according to which that target mind is shaped. Since we speak of the senses, it must first be noted that all the senses share with each other, if not almost, a similar essential substance (i.e., [their] conceptuality) which lacks [in its purest form of abstraction] the property of "being in relation to a physical object". Since no physical object in the relationship between two senses is too restrictive or influences [in the form of the principle of reality] their bilateral interaction, they can - remembering, of course, that order between these senses (i.e., one mind is superimposed on the other mind and - in doing so as a regulatory criterion for that target mind) - in principle, to treat each other in an almost limitless way. In this case, they may form clusters of several senses (? We speak of a functional complex (among functions) of a mind sharing a common origin), which in turn can incorporate itself into a physical object if the relation of the object to which it is applied to its original physical manifestation is maintained. This creates a symbolic notion of the knife. We can rightly call this process "transsubstantiation." So what is 'transubstantiation'? In the theological context, it simply means the Catholic Church’s doctrine of the transformation of the bread and wine of the Lord’s Supper into the flesh and blood of Christ as a result of their consecration. In this connection, G. W. Leibniz has considered the question of the change of substance in his philosophical metaphysics, during which he stated that "the substance of a body is a connection with the sustaining mind," where "the sustaining mind" means God. [Correspondingly, "substance" here can be considered to mean, on the one hand, the actual physical composition of a thing or its internal "mind," meaning, that is, meaning.] Thus, when the bread is blessed, its connection with God is replaced by a connection with Christ, due to the change in the "mind" associated with it. Thus the substance of the bread becomes the flesh and blood of Christ — i.e. with a change in the ratio of bread. If this phenomenon is to be extended beyond Christian doctrine (i.e., if it is to be generalized), it is a matter of changing the inner reality of a substance, the ousia. It is not so much a semantic "language game" but a change in physical substances that actually occurs to us in concrete terms. Thus, freely interpreted, if one wants to change the internal nature of an object, in this case a physical substance, into another, one only needs to change it, the relation of its notion-bearing or supportive mind to that particular object — that is, their relation. In practice, this requires breaking that original relation. Thus, instead of making a connection to a physical substance to God, Christ, or to self-awareness in general, who supports that substance, the connection could be made to other ideas or concepts instead. What thoughts, ideas, or concepts a person or actor connects to a particular object depends largely on that person's own inner refinement: the greater the spirit, the nobler associations — or: the uglier / empty inside, the uglier / non-existent associations. That is, when a person is mentally so-called. "elevated" enough, she is able to see something noble and beautiful even in the loudest, nullest, and lowest things. However, this relationship - in the case of spirit refinement - is not absolutely one-way: the weight of the spirit can also increase through noble associations, but this is less common due to the lack of receptivity required (to allow spiritual development) to understand these noble associations. After a sufficient number of iterations - and the consequent solidification of associations - some physical objects, their type manifestations, may become either shorthand / shortcut [means] to certain ideas or concepts - to reach them mentally - (i.e. "symbols"). ") or they become an actual, prevailing reality (i.e., Realities). |